Pohjois-Savon maaseutu on viime vuosikymmenien aikana käynyt läpi isoja muutoksia. Työn perässä ihmiset ovat muuttaneet kirkonkyliin, isoihin kaupunkeihin ja jopa ulkomaille, ja monet pienet kylät, jotka aikoinaan olivat elinvoimaisia, ovat kuihtuneet. Sen seurausta ovat hylätyt pihat ja autiotalot, joiden asukkaat ovat lähteneet muualle tai kuolleet. Jäljet jäävät, vaikka ihmiset ovat poissa.

​

Lavastetuissa valokuvissa herätän eloon menneet ajat, mutta kerron myös samalla, että nämä ajat ovat ohi eivätkä enää palaa. Kuvaan arkisia tilanteita 50-luvulta, mutta kuvien tausta ja ympäristö kertovat samalla, että kuvat eivät ole totta. Menneet ajat voidaan lavastaa, mutta niiden palauttaminen on mahdotonta.

​

"Valokuvat olivat hyvin vaikuttavia ja monella tasollakin koskettavia. Nostivat muistoja, haikeutta, surua, kaipuuta, halua palata siihen aikaan, kun maailma oli vielä kohtuullinen ja tolkullinen. Sielun puhtauden tunnetta ja ylpeyttäkin siitä, että tämä kaikki elää vielä minussa - meissä. Toisaalta huojentuneisuutta, että ei enää tarvitse elää tuota aikaa, vaikeutensa olivat siinäkin. Tunsin jonkinlaista yhteisöllisyyttä ja kuuluvuutta, ehkä niitä juuria solmiutui yhteen toisten ihmisten kanssa henkisesti: muillakin täytyy olla samankaltaisia muistoja, koska tällaisia kuvia on pystytty luomaan."

​

Toimittaja Elisa Nuutinen, Mediatalo Keskisuomalainen.

​​

​